Puhe haudalla 30.4.2026

Puheeni vakaumuksensa puolesta kuolleiden muistomerkillä Kankaanpään hautamusmaalla 30.4.2026.

Hyvät toverit,

Vapun ajan perinteitä kunnioittaen olemme kokoontuneet yhdessä tänne Kankaanpään kirkkomaalle Vakaumuksensa puolesta kuolleiden muistomerkille. Se on vähintä, mitä voimme tehdä. Pysähtyä hetkeksi muistamaan reilun sadan vuoden takaisia tapahtumia ja ennen kaikkea heitä, jotka vakaumuksensa puolesta menettivät henkensä. He taistelivat aatteensa, oikeudenmukaisuuden, parempien olojen ja vapauden puolesta. Heillä ei ollut muuta mahdollisuutta. He halusivat huomisen olevan parempi.

Joku saattaa miettiä, miksi kansallisen historiamme kipeitä asioita on syytä muistella. Eikö pitäisi mennä eteenpäin ja unohtaa? Vastaan kysymykseen akateemikko Oiva Ketosen sanoin: ”Kansallisen identiteettimme eheyden vuoksi on tärkeää, että kykenemme tunnustamaan omaksemme oman historiamme, hyväksymään senkin, mikä siinä ei ole hyvää. Joka ei ota oppia menneisyydestä, joutuu jossain muodossa käymään sen läpi uudestaan.”

Mutta mikä sai kansamme jakaantumaan kahtia? Punaisiin ja valkoisiin?

Maamme itsenäisyyden alkutaival oli kivikkoinen. Tuolloin maatamme vaivasivat köyhyys, yleinen levottomuus ja kansan voimakas jakaantuminen hyvä ja huono-osaisiin. Kun ihmiset kokivat olevansa sorrettuja, nälissään ja toivottomia, ei nähty muuta vaihtoehtoa, kuin taistella heikommassa asemassa olevien oikeuksien puolesta. Kun ihmisarvoa ei annettu, se oli otettava. Näistä painavista syistä työläiset nousivat kapinaan puolustaakseen oikeuksiaan elämän perusasioihin: työhön, asuntoon, oikeudenmukaiseen palkkaan ja työaikaan, ruokaan ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Asioihin, joita tänä päivänä pidämme lähes itsestään selvinä.

Kansalaissota oli verinen. Sodassa menetti henkensä liki 40 000 ihmistä. Taisteluissa, teloituksissa ja vankileireillä. Heistä kolme neljäsosaa oli suomalaisia punaisia, joita menehtyi eniten vankileireillä sodan päätyttyä ja teloituksissa sodan aikana. Vakaumuksensa vuoksi ja sen puolesta.

Tänä päivänä on vaikea käsittää sitä maailman tilannetta, jossa oma kansa oli jakaantunut kahtia ja noussut toinen toistaan vastaan. Ja tuosta ajasta on kulunut aikaa vain reilu sata vuotta. Sata vuotta ei oikeastaan ole kovin pitkä aika ajassa taaksepäin. Tämä muistomerkki tässä on pystytetty juuri siitä syystä, että me emme unohtaisi. Jotta ymmärtäisimme ja muistaisimme, mihin pahimmillaan joudutaan, jos ei ajoissa tiedosteta yhteiskunnallisen muutoksen painetta.

Kansalaissota oli tragedia ja sen vaikutukset suomalaisuuteen syvät ja pitkäkestoiset. Historiaa emme saa muuksi kirjoitettua, mutta siitä voimme oppia. Kansamme henkinen painolasti sodasta on keventynyt ajan saatossa sukupolvien vaihtuessa. Omalle ikäpolvelleni ja nuoremmille, nämä tapahtumat ovat osa historian kerrontaa ja muistitietoa. Meidän tehtävämme onkin säilyttää tuo muistitieto ja näiden tapahtumien merkitys. Nämä historian tapahtumat viestivät meille siitä, miten tärkeää meidän on vaalia yhtenäisyyttä.

Aikana, jota me nyt – juuri tänään elämme, yhtenäisyyttä tarvitaan enemmän, kuin pitkään aikaan historiamme saatossa.

Hyvät toverit,

Minä olen saanut elää koko elämäni hyvin vakaata ja turvallista elämää. Maassamme on vallinnut rauha ja vankka luottamus toinen toisiimme ja yhtenäinen ilmapiiri. Sen ansiosta Suomesta on kehittynyt yksi maailman tasa-arvoisimmista valtioista. Olemme rakentaneet hyvinvointivaltion, joka on kantanut huolta jokaisesta myös silloin, kun ihmisen omat voimavarat eivät ole riittäneet. Meillä on ollut myös maailman paras koulutusjärjestelmä. Monia asioita, joista olemme voineet oikeutetusti olla ylpeitä.

Emme saa kuitenkaan tuudittautua siihen uskoon, että asiat, joita olemme saaneet rakennettua vuosikymmenten saatossa, olisivat itsestäänselvyyksiä. Ympärillämme tapahtuu koko ajan huolestuttavia asioita. Vastakkainasettelu ihmisten välillä on voimistunut, työntekijöiden ja työttömien asemaa ja oikeuksia on kurjistettu. Köyhyys on lisääntynyt ja leipäjonot pidentyneet. Vihamielisyys ja rasismi näyttäytyvät enenevässä määrin. Tänään Suomessa toteutettava politiikka koskettaa karvaalla tavalla pienituloisia ja heitä, joilla jo ennestään on vähän. Heitä, joiden ääni kuuluu heikoiten. Ja jos oikein pysähtyy miettimään. Onko maailma menossa jälleen väärille raiteille? Ainakin yhtäläisiä piirteitä on nähtävissä nykyisessä ja sadan vuoden takaisessa. Siitä pitää olla huolissaan ja se suunta pitää muuttaa.

Hyvät toverit

Kuten aikaisemmin totesin, olemme saaneet elää pitkään rauhan aikaa. Tänään sota on kuitenkin tullut lähellemme ja maailma on muuttunut entistä sotaisammaksi. Vaikka sota Ukrainassa on jatkunut jo pitkään ja uusia sotia syttyy muistammehan, ettemme saa unohtaa ja ummistaa silmiämme sodan hirveyksiltä. Sotaan ei koskaan saisi tottua, jottei työ rauhan puolesta unohdu.

Kaikkein pyhimmät – rauha ja vapaus ovat uhattuina. Me suomalaiset kuitenkin pärjäämme. Mutta pärjäämme ainoastaan yhtenäisenä joukkona.

Jos eriarvoisuus, tuloerot ja toivottomuus lisääntyvät, lisääntyvät myös sisäisen turvallisuutemme uhkakuvat. Kun maailma ympärillämme myrskyää, on entistä tärkeämpää, että huolehdimme siitä, että jokainen meistä pysyy mukana, oikeudenmukaisuus toteutuu ja kaikilla on tulevaisuuden toivoa. Ajassamme on asioita ja ilmiöitä, joista on syytä olla huolissaan. Mikään ei saa olla itsestään selvää, eikä mikään tässä ajassa ole itsestään selvää.

Vakaumuksensa puolesta henkensä menettäneiden muistoa kunnioittaen. Mekin haluamme, että huominen on parempi.