Juhlapuhe – Kankaanpään Työväenyhdistys 120 vuotta

Arvoisa juhlaväki, hyvät toverit ja ystävät,

ja ennen kaikkea arvoisa tänään juhliva 120-vuotias Kankaanpään Työväenyhdistys.

On hienoa saada olla tänään yhdessä. Täällä Soihtulassa, jonka seinät ovat kuulleet puheita, lauluja, väittelyjä ja juhlia jo vuosikymmenten ajan. Paikassa, jossa on tehty päätöksiä ja koettu lukuisia merkityksellisiä hetkiä. Paikassa, joka kertoo vahvasti tarinaa yhteisestä tahdosta ja yhdessä tekemisestä.

Tänään emme juhli vain lukua historiankirjassa. Juhlimme 120 vuoden mittaista matkaa – ihmisiä, tekoja ja rohkeutta katsoa eteenpäin silloinkin, kun ajat ovat olleet vaikeita. Juhlimme yhteisöä, joka on kestänyt aikaa, muuttunut sen mukana ja säilyttänyt silti aina ydinajatuksensa: ajatuksen reilummasta, oikeudenmukaisemmasta yhteiskunnasta.

Seison tässä suurta ylpeyttä ja kunnioitusta tuntien. Samalla tunnen syvää kiitollisuutta ja nöyryyttä – ja rehellisesti sanoen myös hieman jännitystä.

Kunnioitusta koen oman kotiyhdistykseni pitkää, työntäyteistä ja monivaiheista historiaa kohtaan. Ja erityisesti heitä kohtaan, jotka ovat eri aikoina luotsanneet tätä yhdistystä eteenpäin, monien vaikeiden ja haastavien aikojen lannistamatta.

Ylpeyttä koen siitä työstä, jota täällä on jo 120 vuoden ajan  tehty oikeudenmukaisuuden, paremman huomisen ja ennen kaikkea kankaanpääläisten arjen hyväksi. Ylpeyttä tästä yhtenäisestä joukkueesta, joka edelleen jaksaa tehdä töitä ja uskoa tulevaisuuteen, vaikka helppoa ei aina ole nykyäänkään

Tuntemani kiitollisuus on myös hyvin henkilökohtaista. Tämä yhdistys – tämä joukkue – on antanut minulle niin paljon, että toisinaan mietin, pystynkö koskaan antamaan riittävästi takaisin. Se on antanut minulle poliittisen kodin. Paikan, jossa koen olevani turvassa ja tiedän jakavani saman arvomaailman ja samat ajatukset muiden kanssa.

Se on tuonut elämääni ihmisiä, joista on tullut äärimmäisen tärkeitä – melkein kuin toinen perhe.

Ja samaan aikaan se toinen perhe kotona kysyy usein:

“Meeksä tänään taas Soihtulaan?”

Tämä yhdistys on muokannut merkittävästi omaa elämäntarinaani – sitä, kuka olen tänään. Ja aivan varmasti se on muokannut monen täällä tänäänkin läsnä olevan tarinaa.

Kiitollisuudella katson tänään myös teitä kaikkia, jotka olette tulleet juhlimaan kanssamme. Teitä on paljon.

Kun hetki sitten tulitte nuo portaat alas tänne Soihtulan juhlasaliin, teitä eivät ottaneet vastaan vain nykyinen puheenjohtajamme Petra ja varapuheenjohtajamme Jukka. Portaikon alapäässä, oikealla puolella teitä vastassa olivat myös kuvat työväenyhdistyksemme veteraaneista – ihmisistä, jotka eri aikakausina ovat rakentaneet tätä yhdistystä.

Heidän, ja lukuisien muiden ansiosta me saamme olla täällä tänään.

Hyvät kuulijat,

120 vuotta on pitkä aika. Jokaisesta vuodesta riittäisi varmasti tarinoita kerrottavaksi, mutta jonkinlainen tiivistäminen lienee tarpeen. Onneksi yhdistyksessämme on ollut tahtoa ja viisautta tallentaa historiaa. Viimeisin historiikki julkaistiin 20 vuotta sitten, yhdistyksen täyttäessä 100 vuotta. Pitäjänneuvos Jouko Nurmisen kirjoittama teos on tullut luettua jo toistamiseen – ja tällä viime kerralla erityisen tarkkaan.

Voin vilpittömästi suositella tuota kirjaa luettavaksi ihan jokaiselle.

1900-luvun alun Kankaanpää – kuten koko Satakunta – eli vahvasti maatalouden varassa. Torppareita oli paljon, ja tällä suunnalla tilallisten sekä torppareiden välien kerrotaan olleen pääosin hyvät. Helppoa elämä ja toimeen tuleminen ei kuitenkaan ollut. Palkollisen työväen asema sen sijaan oli usein erityisen vaikea. Työtä ei tahtonut riittää kaikille, työpäivät olivat pitkiä ja raskaita, asuttiin ahtaissa olossa, ja elämä oli monille kiertämistä talosta toiseen.

Monille pakotie arjen ankeudesta vei tuohon aikaan kohti Amerikkaa – eikä lähtijöistä ollut pulaa täälläkään.

Teollisuudesta ei juuri voitu vielä puhua. Täältä kirkonkylästä sentään löytyi kansakoulu, kunnanlääkäri aloitti työnsä vuonna 1901, mutta varsinaista kunnansairaalaa jouduttiin odottamaan vielä toista kymmentä vuotta. Tieto kulki hitaasti, eikä hyvinvointivaltiosta ollut vielä tietoakaan.

Yksittäisen ihmisen mahdollisuudet parantaa omaa asemaansa olivat hyvin rajalliset. Tyytymättömyys kasvoi ja samalla vähitellen ymmärrys myös siitä, että yksin emme pärjää. Tarvittiin joukkovoimaa.

Vuoden 1905 suurlakko ei vielä suuremmin vaikuttanut Kankaanpäässä, mutta vähitellen porilaisen työväenliikkeen keulahahmon Eetu Salinin ajatukset kantautuivat myös tänne. Ajatus paremmasta huomisesta alkoi elää.

Usko parempaan huomiseen alkoi kerätä ihmisiä yhteen ja johti myös Kankaanpään Työväenyhdistyksen perustamiseen 4. tammikuuta 1906. Samoihin aikoihin työväenyhdistyksiä perustettiin runsaasti eri puolille maata, mutta myös aivan tänne lähiseuduille – Vihteljärvelle, Venesjärvelle ja hieman myöhemmin Veneskoskelle sekä Ala-Honkajoelle.

Kankaanpään Työväenyhdistyksen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Richard J. Ceder. Perustamisvaiheessa yhdistykseen liittyi 46 jäsentä, ja jo saman vuoden loppuun mennessä jäsenmäärä oli kasvanut 125:een. Yhdistyksen alkuaikoina puheenjohtajuus vaihtui tiuhaan, eikä tehtävä ollut sellainen, johon olisi ollut tungosta. Vastuu oli suuri ja olosuhteet haastavat. Siitä huolimatta toiminta lähti liikkeelle ja yhdistys juurtui osaksi paikkakunnan elämää.

Alkuaikoinaan tämä yhdistys eli kirjaimellisesti kiertolaisen elämää. Kokoonnuttiin jäsenten kodeissa, ja omien tilojen puute varjosti toimintaa. Vuonna 1915 yhdistys osti Renforsin talon tuosta Torikadulta, ja jo vuonna 1920 hankittiin tämä nykyinen tontti keskeneräisen rakennuksen kera. Rakennus laitetiin kuntoon ja myöhemmin tehtiin vielä laajennus. Näin syntyi ensimmäinen varsinainen työväentalo Soihtula. Taloushuolia paikattiin talkootyöllä, arpajaisilla ja iltamilla.

Jos oman työväentalon merkitys oli yhdistyksen alkuaikoina suuri, on se ollut sitä myös myöhemmille sukupolville – ja on yhä edelleen. Ensimmäinen työväentalomme ehti palvella yhdistystä kymmeniä vuosia.

Yksi merkittävimmistä käännekohdista yhdistyksemme historiassa oli päätös vanhan työväentalon purkamisesta ja uuden rakentamisesta. Ajatus herätti aikanaan voimakkaita tunteita. Vanha talo oli monelle enemmän kuin rakennus – se oli muistojen ja yhteisten ponnistelujen koti. Monelle sen purkaminen tuntuikin lähes kotinsa menettämiseltä. Tuo tunne on helppo ymmärtää, sillä samanlaista kiintymystä me tänä päivänä tunnemme tätä nykyistä Soihtulaa kohtaan.

Päätös tämän uuden työväentalon rakentamisesta vaati rohkeutta, pitkää valmistelua ja ennen kaikkea vahvaa uskoa tulevaisuuteen. Rakennushanke ei ollut helppo, mutta se vietiin määrätietoisesti maaliin. Näissä nykyisissä, komeissa tiloissa vietettiinkin vihkiäisiä huhtikuussa 1972.

Kankaanpää oli jo tuolloin tunnettu taidekaupunkina, ja se näkyy myös tässä talossa. Rakennuksen päädyssä on Kauko Räikkeen tiilireliefi Kehitys. Tässä juhlasalissa meitä katsoo Juhani Tarnan maalaus Rakentajat. Myöhemmin yhdistys sai lahjoituksena vielä toisen Tarnan teoksen Topin stoori.

Nämä teokset kertovat kauniisti yhdistyksemme tarinaa – kehityksestä, rakentamisesta ja ihmisistä, jotka uskalsivat katsoa eteenpäin.

Teollisuusneuvos Toivo Lepistö, rakennushankkeen keskeinen voima ja toteuttaja, ansaitsee tästä rohkeudestaan ja kaukonäköisyydestään lämpimän kiitoksen.

Hyvä juhlaväki,

Yhdistyksemme historia on hengästyttävää luettavaa. Välillä nykypäivän toimijana joutuu oikein pysähtymään miettimään: onko meillä todella ollut oma urheiluseura, ammattimaista kulttuuri- ja näyttämötoimintaa, soittokunta, mieskuoro sekä nais- ja nuorisojaostot? Ja paljon muuta.

Vastaus on: kyllä.

Kaikki kuitenkin muuttuu ajan myötä. Soittokunnan torvet eivät enää soi täällä Soihtulassa, ja mieskuorokin saadaan nykyisin kasaan lähinnä vaalivalvojaisissa. Mutta toiminta elää ja jatkuu muuttaen muotoaan. Kun hiljattain viimeisintä toimintakertomusta käsittelimme, voitiin yhdessä todeta, että edelleen tehdään – ja tehdäänkin muuten aktiivisesti.

Kuten puheen alussa kuvasin, oli maailma hyvin erinäköinen 120 vuotta sitten. Historian kertaaminen osoittaa osuvasti, että meitä sosialidemokraatteja on tarvittu koko olemassaolomme ajan. Heikoimpien oikeuksien puolustajina, oikeudenmukaisuuden edistäjinä, vapauden vaatijoina ja ennen kaikkea hyvinvointivaltion rakentajina.

Kun mietin kaikkea tätä, käyttäisin ehkä sanaa reiluus kuvaamaan sitä politiikkaa ja suuntaa, jota olemme puolueena ja työväenyhdistyksissä halunneet edistää aina alkumetreiltä lähtien. Reiluutta arjessa, reiluutta työssä ja reiluutta siinä, miten yhteiskunta kohtelee jäseniään.

Vuosikymmenten aikana rakennettua hyvinvointivaltiota koetellaan parhaillaan monin tavoin. Ilmassa on paljon kysymyksiä ja huolia. Pystymmekö myös tulevaisuudessa huolehtimaan jokaisesta silloin, kun sairaus koskettaa, kun ikääntyminen tuo mukanaan hoivan tarpeen tai kun työttömyys pitkittyy? Pystymmekö tarjoamaan jokaiselle lapselle yhtäläiset mahdollisuudet kouluttautua perhetaustasta riippumatta?

Nämä huolet eivät ole syntyneet tyhjästä. Työttömyys koskettaa ennätyksellisen monia, ja monen tulevaisuus näyttää epävarmalta. Ihmisten tyytymättömyys lisääntyy, köyhyys yleistyy, vastakkainasettelu kasvaa ja huoli turvallisuudesta kalvaa monien mieliä. Suurvaltapolitiikka horjuttaa yhteiskuntarauhaa sekä idässä että lännessä.

Juuri tällaisina aikoina reiluuden, vakauden ja yhteiskuntarauhan merkitys korostuu. Ihmiset kaipaavat turvaa, ennustettavuutta ja ennen kaikkea toivoa tulevasta. Siihen tarpeeseen työväenliike on syntynyt – ja siihen tarpeeseen sille on edelleen tilausta. Herääkin lopulta kysymys, onko maailma, saati ihminen sittenkään muuttunut 120 vuodessa?

Mikään yhdistys ei toimi ilman aktiivisia ihmisiä.

Mikään talo ei pysy pystyssä ilman huolenpitoa.

Ja mikään aate ei säily ilman tulevaisuutta.

Kankaanpään työväenyhdistyksen historiasta löytyisi lukuisia henkilöitä, jotka ansaitsisivat tulla mainituiksi tässä juhlapuheessa. Se olisi kuitenkin mahdoton tehtävä, sillä siihen kuluisi paljon aikaa.

Viimeiset vuosikymmenet, jotka itse tunnen parhaiten, yhdistyksemme on ollut hyvissä käsissä. Tässä yhteydessä haluankin mainita kolme naista ja he ovat: entiset pitkäaikaiset puheenjohtajat Johanna Autio ja Katri Kujanpää, sekä nykyinen puheenjohtajamme Petra Mäensivu. Jokaiselle teistä on aikanaan uskottu vastuullinen tehtävä, ja olette yhdessä kulloistenkin johtokuntien kanssa pitäneet yllä yhdistyksen toimintaa.

Tehtävä ei ole ollut, eikä ole edelleenkään helppo. Vastaanne ovat tulleet samat haasteet, joita edeltäjännekin ovat kohdanneet yhdistyksen pitkän historian aikana: talousasiat, kiinteistöt, päätöksenteko, vaalityö, talkootyö, järjestötoiminta ja jäsenhankinta – muutamia mainitakseni. Olette hoitaneet tehtävänne ansiokkaasti. Siitä teille kaikille lämmin ja suuri kiitos.

Kankaanpään Työväenyhdistyksen tulevaisuus näyttää valoisalta.

Meillä on yhteinen talo.

Meillä on yhteinen aate.

Ja ennen kaikkea – meillä on toisemme.

Lämmin kiitos teille kaikille, jotka olette olleet mukana tämän yhdistyksen matkassa. Kiitos teille, jotka olette tehneet mahdolliseksi sen, että saamme tänään juhlia 120 vuotta täyttänyttä yhdistystä. Ja kiitos teille, jotka jatkatte tätä työtä ja pidätte liekin elossa tuleville sukupolville.

Tänään on juhlan ja muistojen aika!

Tässä talossa on osattu juhlia ennenkin.

Ja vannon, että niin tapahtuu myös tänään.

Ja kuten kaikki tietävät – demareilla on aina parhaat bileet.

Lopuksi pätkä Reino Helismaan sanoituksesta kisällilaulusta nimeltään Voima se on, joka jyllää:

On yksilö kuin hyttysparka norsun rinnalla.

Se norsua ei liikkeelle saa millään hinnalla.

Mutta hyttyset jos kokoontuvat sadoin tuhansin,

niin norsu pyrkii sopimukseen mitä kiireimmin.

Onnea Kankaanpään Työväenyhdistys – 120 vuotta ja katse eteenpäin.

Heidi Viljanen 11.4.2026