(kolumnini Satakunnan Viikossa)

Suomi on viimeiset vuosikymmenet kulkenut vakaata vaurastumisen polkua. Olemme maailman onnellisin maa ja tasa-arvotilastoissa aivan kärkipäässä. Suomalainen on keskimäärin aikaisempaa tyytyväinen elämäänsä ja hyvä niin.  Keskiarvot kuitenkin kätkevät taakseen väestöryhmittäisiä eroja, joiden osalta ei ole varaa ummistaa silmiään. Koettua hyvinvointia vähentävät erityisesti toimeentulovaikeudet, joista kärsivät muita useammin yksinasuvat ja yksinhuoltajat.  Vaikka köyhyysasteessa ei ole tapahtunut suuria muutoksia, on erityiseksi aikamme haasteeksi muodostunut köyhyyden pitkittyminen. Vaikka työttömyysasteemme on ennätyksellisen korkealla, on pitkäaikaistyöttömyys ja siitä johtuva pitkittynyt köyhyys edelleen liian yleistä. Liian moni lapsi elää edelleen köyhyydessä. Liian pitkään.

Eriarvoisuuskehitystä vastaan on taisteltava joka päivä. Tiedämme, että pandemia-aika kohteli eriarvoisesti ihmisiä, synnyttäen hyvinvointivajetta muun muassa lapsille, vammaisille, vanhuksille ja mielenterveysongelmaisille. Joku pystyi tekemään etätöitä, joku ei. Kokemus samassa veneessä olosta helposti heikentyy, kun kriisissä mielen valtaa tunne, että jotkut pääsevät vähemmällä toisten joutuessa tekemään enemmän uhrauksia. On selvää, että myös energiakriisi kohdistuu ankarammin heihin, joilla on taloudellisesti haavoittuvampi tilanne.

Sain osallistua lokakuussa Porin torilla Asunnottomien yön tapahtumaan sekä Helsingissä ”Kansanedustajat ja köyhyyttä kokeneet samassa pöydässä”-keskusteluun. Molemmat olivat tärkeitä tilaisuuksia ja kummassakin korostui toimivien palveluiden merkitys eriarvoisuuden, asunnottomuuden ja köyhyyden vähentämisessä. Liian usein apua hakevien ihmisten ongelmia ei tunnisteta tai heitä jopa ylenkatsotaan. Tällöin asioiden hoitaminen ja ongelmat pitkittyvät. Pahimmillaan ongelmia ei sitten enää pystytäkään korjaamaan, vaan ne jäävät jopa elinikäisiksi. Yhtä tärkeää on myös asenteiden korjaaminen. Edelleen asenteissa työttömiä ja köyhiä kohtaan olisi korjaamisen varaa. Työttömyyden ja köyhyyden taustalla on aina yksilöllinen tarina. Ne ovat tarinoita, jotka sinun, minun ja yhteiskunnan pitää kuunnella.