Kirjoitukset

Puheeni sankarihaudalla 17.1.2021

Lions-klubien kirkkopyhä ja seppeleenlasku 17.1.2021
Puheeni sankarihaudalla seppeleenlaskussa

Arvoisat läsnäolijat,

Olemme kokoontuneet tänne Kankaanpään seurakunnan sankarihaudoille, kunnioittamaan kaikkia heitä, jotka mahdollistivat meille kotimaan. Suomen vapauden ja itsenäisyyden.

Kankaanpääläisiä kuoli talvisodassa 31 ja jatkosodassa 139.

Kiviharju Matti Sakari, kaatui Porajärvellä 20-vuotiaana.

Korvala Kaarlo Olavi, kuoli sotasairaalassa täytettyään juuri 20 vuotta.

Rajakallio Eero Matias, kaatui 21-vuotiaana Konsaaressa.

Tätä nimilistaa voisi jatkaa pitkään.

Meille kankaanpääläisille tuttuja sukunimiä, joidenkin meidän sukulaisia. Nuoria miehiä, joilla elämä olisi ollut vielä edessä. Mutta joiden elämänlangan katkaisi sota suurta vihollista vastaan. He antoivat henkensä ja kovimman mahdollisen hinnan puolustaessaan kaikkea sitä, mitä meillä nyt on. Ne, jotka selvisivät sodasta hengissä, eivät välttämättä koskaan selvinneet täysin. Sota jätti syvät haavat ja traumat sodasta palanneisiin.

Kotirintamalla erityisesti naiset uurastivat itseään säästämättä. Sota-aika merkitsi jatkuvaa työtä, talkootyötä, jaksamista ja huolta. Huolta kotona ja rintamalla olevista.

Kauniin kotikirkkomme toisella puolella on kotirintaman naista ja lasta esittävä ”Kaipaus”-niminen muistomerkki. Kaino J Suomisen sanoja lainatakseni: ” Se toivottavasti pysäyttää kirkkotiellä kulkijan muistamaan hetkeksi niitä, jotka omalla panoksellaan kotirintamalla auttoivat kansaamme kestämään vaikeat sotavuodet ja luomaan pohjaa isänmaamme nousulle ja kasvavalle hyvinvoinnille.”

Sotaveteraanien määrä keskuudessamme on hyvin vähäinen, eikä kunniakansalaisiamme ole enää kauaa kertomassa omakohtaisista sota-ajan kokemuksistaan. Me, jotka emme ole sotaa omassa elämässämme kokeneet, emme voi tietää miltä äidistä tuntuu pakata eväät sotaan lähtevälle lapselleen. Emme tiedä, miltä tuntuu saada suruviesti rintamalta. Jäädä sotaleskeksi, elää sotaleskenä. Emme tiedä, miltä tuntuu elää jatkuvassa pelossa ja yrittää vain selvitä hengissä. Mutta me olemme saaneet kuulla ja lukea sodasta. Nyt meidän tehtävämme on kertoa tuleville polville Suomen itsenäisyyden ajan historiasta. Siitä, ettei Suomi ja suomalaisuus ole itsestäänselvyys ja miksi rauha on yhäti tärkein vaalittava asia tässä maailmassa. Himmetä ei muistot koskaan saa.

Hyvät kuulijat,

Olemme saaneet elää yli seitsemän vuosikymmentä vakaata ja turvallista rauhan aikaa. Rauhan aikana meistä on kehittynyt yksi maailman tasa-arvoisimmista maista. Olemme tutkimusten mukaan myös maailman vakain ja turvallisin maa. Välittämisen ja huolehtimisen kulttuuri on Suomessa edelleen voimakas.

Meillä suomalaisilla on joka päivä itsenäisyyspäivä. Kun kuulet Maamme-laulun kajahtavan suomalaisen urheilijan kiivetessä korkeimmalle palkintopallille, on itsenäisyyspäivä. Kun liimaat järvimaisemalla tai muumipeikolla kuvitetun postimerkin kirjeeseesi, on itsenäisyyspäivä. Kun voit istua ystäväsi kanssa kahvilassa kritisoimassa maamme hallitusta ja poliitikkoja pelkäämättä, että mielipiteesi vuoksi sinua vainottaisiin tai joutuisit vankilaan, on sinulla itsenäisyyspäivä. Kun lomamatkallasi saat näyttää passia, jossa lukee Suomi-Finland, on itsenäisyyspäivä. Kun törmäät Kankaanpään keskustassa varusmiehiin, on itsenäisyyspäivä. Ja jokainen päivä, kun saat pukeutua juuri siten kuin haluat, on itsenäisyyspäivä.

Mitkään sanat eivät riitä kuvaamaan sitä kiitollisuutta heille, jotka takasivat meille vapauden ja oikeuden elää omaa suomalaista elämänmuotoamme. Emme sanoin, vaan ainoastaan teoin voimme maksaa velkaamme sodan ajan uhrauksista. Pidetään huolta siitä, ettei vastakkainasettelu ja ilmapiiri keskuudessamme kiristy. Ääriajattelun, yleisen tyytymättömyyden ja levottomuuksien lisääntyessä on entistä tärkeämpää ponnistella yhteisesti vakauden ja eheyden puolesta. Toinen toistamme kunnioittaen.

Viimeisen vuoden aikana olemme saaneet kokea, että meitä uhkaavat asiat voivat olla paljon muuta, kuin sotilaallinen uhka. Olipa uhka mikä tahansa, on meidän pidettävä yhtä. Vain siten olemme vahvoja.

Haluan päättää puheeni pomarkkulaisen sotaveteraani Viljo Vuorisalon meille kaikille esittämään toiveeseen:

”Sen haluaisin sanoa, että kaikki koittaisivat elää rauhassa keskenään. Kaikista pienistä asioista ei saa tehdä isoa riitaa. Erimielisyydet olisi sovittava muulla tavalla, ettei sellaiseen touhuun enää lähdettäisi, kuin sota on. ”

Julkaistu: 17.01.2021