Kirjoitukset

Eduskunnan kirjoittamattomat säännöt

Uuden kansanedustajan istumalihaksia on koeteltu hallitusneuvottelujen sijaan eduskunnan perehdytystilaisuuksissa. Talon toimintaa, eduskuntatyön prosesseja ja käytännön asioita on käyty nyt jo useampi viikko läpi ja työ jatkuu edelleen. Päivä päivältä sitä kokee olonsa varmemmaksi ja yhä enemmän tuntuu siltä, että eiköhän täälläkin selvitä.
Joka päivä sitä tulee miettineeksi, kuinka etuoikeutettu on saadessaan työskennellä arvovaltaisessa, ylväässä ja historiallisessa instituutiossa. Korkokengät kopisten kulkea marmoriportaita, kuulla äänensä kaikuvan eduskunnan käytävillä ja kuvitella menneen ajan merkittävät poliitikot samaan ympäristöön.

Olen aina pitänyt eduskuntaa arvokkaana instituutiona. Ajatellen, että kansalta mandaatin eduskuntatyöhön saaneet edustajat itsestään selvästi tuota arvokkuutta myös kunnioittavat ja arvovallan käyttäytymisellään ja toiminnallaan säilyttävät. Eduskunnassa on monia kirjoittamattomia sääntöjä, joiden tarkoituksena on omalta osaltaan pitää kiinni eduskunnan arvokkuudesta. Ei ole yhdentekevää, miten kansanedustaja puhuu, pukeutuu tai muutoin käyttäytyy. Kansanedustajan tulee muistaa edustavansa kansaa myös muulloin, kuin eduskunnassa työskennellessään. Tietynlainen herrasmieskulttuuri on yksi kirjoittamattomista säännöistä. Kun naisedustaja puhuu, eivät miesedustajat juurikaan tee välihuutoja.
Jo ensimmäisessä täysistunnossa käsitykseni arvokkuudesta koki kolauksen. Tuolloin keskusteltiin istuntosalin istumajärjestyksestä. Kieli ja huutelu oli sellaista, johon en olisi eduskunnan täysistunnossa ajatellut törmääväni. Ainakaan ensimmäisessä istunnossa. No onhan sitä ennenkin tapahtunut. 70-luvulla Suomen Maaseudun Puolue pyrki tuomaan kansankielen istuntosaliin ”herrojen kieltä” vastaan. Puhemies joutui puuttumaan pyrkimykseen. Osa ”kansankielisistä” sai määräaikaisen porttikiellon istuntosaliin ja rajuimman tuomion koki Vennamo, joka kannettiin ulos istuntosalista. Toivottavasti sentään näin järeisiin keinoihin ei tarvitse tulevan puhemiehen turvautua tällä vaalikaudella. Mitä heikompi on maan hallitus, sen aggressiivisempaa on puhe istuntosalissa.

Poliittinen puhe ja debatti on taitolaji. Kansanedustajan tulee käyttäytyä vakaasti ja arvokkaasti, loukkaamatta toista henkilöä. Omaa näkökulmaa puolustaessaan edustajan on tunnekuohuissaankin muistettava käytöstavat. Aikanaan kuusillatoista valtiopäivillä puhemiehenä toiminut K.-A Fagerholm sanoi, että kansanedustaja ei koskaan saa sanoa toista edustajaa valehtelijaksi. Sen sijaan on luvallista sanoa, että toinen edustaja on ”totuuden kanssa hieman nirso”. Vielä 1970-luvulla mieskansanedustajalla ei saanut olla parransänkeä. Vaihtoehtona oli joko kasvattaa kunnon parta tai esiintyä siloposkisena. Nykyään on miehilläkin täällä helpompaa.

Nyt jo vaatimattomalla kuukauden eduskuntakokemuksella, voin sanoa, että alkaneesta vaalikaudesta on tulossa värikäs. Onko se sitten väärin? Ei ollenkaan. Värikäs keskustelu ja väittely on osa eduskunnan työtä. Median vahva läsnäolo on johtanut siihen, että entistä useampi haluaa saada itsensä esiin, eikä siinä mitään väärää olekaan, kunhan se tapahtuu kuitenkin muita kollegoita loukkaamatta, hyvän maun mukaisesti.

Julkaistu UA:ssa 29.5.2019

Julkaistu: 29.05.2019